Leväbarbi sukulaisineen

Neil Frank ja Liisa Sarakontu

Internet, kansainvälinen tietokoneverkko, tarjoaa tuhansien uutisryhmiensä joukossa keskustelukanavia myös akvaarioharrastajille. Ryhmiin kirjoittavista enemmistö on Yhdysvalloista, mutta Eurooppa, Aasia ja Australia ovat myös edustettuina.

Kevään 1994 aikana keskustelu ryhmässä kääntyi taas kerran liian monille tuttuun ongelmaan: punalevän torjuntaan ja erityisesti salaperäiseen, vaikeasti saatavaan aasialaiseen kalaan, joka kuulemma syö sitä. Euroopassa kyseinen ihmeotus, leväbarbi, tunnetaan hyvin ja sitä on säännöllisesti saatavissa, muuta muualla maailmassa siitä joko ei ole kuultukaan tai sen nimellä myydään muita lajeja kuten levänuoliaista, kuonobarbia ja juovaimubarbia.

Keskustelu Internetissä ei tahtonut edetä mihinkään, kun eri kirjoittajat kuvailivat omia leväbarbejaan. Epätietoisuutta lisäsi, kun havaittiin, että jopa suurinta luottamusta nauttivissa kirjoissa, tri Herbert Axelrodin Atlaksessa ja Riehlin ja Baenschin Atlaksessa osa leväbarbin kuvista esittääkin todellisuudessa valeleväbarbia eli juovaimubarbia. Tässä tilanteessa kaksi kotitietokoneidensa välityksellä keskusteluun osallistunutta harrastajaa päätti yhdistää tietonsa ja kokemuksensa ja kirjoittaa artikkelin aidosta leväbarbista ja kaloista, joihin se yleensä sekoitetaan. Neil Frank on kokenut kasviakvaarioharrastaja ja AGA:n (Aquatic Gardeners Association) lehden päätoimittaja, Liisa Sarakontu on tavallinen suomalainen akvaarioharrastaja, jonka lempikala sattuu olemaan juuri leväbarbi. Emme ole koskaan tavanneet toisiamme tai edes puhuneet puhelimessa keskenämme, vaan olemme hoitaneet kaiken yhteydenpidon tietokoneitse.

Leväbarbi

Leväbarbi, Crossocheilus siamensis (Smith, 1931), on karppikaloihin kuuluva hoikka parvikala ja ainoa tunnettu kalalaji, joka syö punalevää. Se on kotoisin Thaimaasta ja Malesian niemimaalta. Se tuotiin Eurooppaan jo 1962, mutta tuli suosituksi vasta 70-luvulla, kun sen levänsyöntikyky havaittiin. Se luettiin aiemmin sukuun Epalzeorhynchus.

Leväbarbin sukkulamainen muoto osoittaa sen sopeutuneeksi virtaavaan veteen. Maksimipituus on 15 senttiä, ja kala voi ihanneoloissa saavuttaa sen noin kahdessa vuodessa. Akvaariossa se yleensä kasvaa hitaammin ja jää noin 10 sentin mittaiseksi mutta voi elää yli kymmenvuotiaaksi. Ruskeanharmaan selän ja hopeanvalkean vatsan erottaa toisistaan leveä musta, selvästi sahalaitainen vaakaraita, joka alkaa kuononkärjestä ja jatkuu pyrstön loveen asti. Selkäpuolen joka suomussa on tumma täplä, joka saa kalan yläpuolen näyttämään verkkokuvioiselta. Kun kala on hermostunut tai aggressiivinen, kylkiraita vaalenee ja siinäkin voi nähdä saman verkkokuvion. Kaikki evät ovat läpinäkyvät vailla tummia tai punertavia kuvioita.

Vilkas ja aktiivinen leväbarbi on nopea uimari ja taitava hyppääjä, jota ei voi pitää päältä avonaisessa akvaariossa. Se viihtyy parhaiten parvessa tai pareittain, jolloin se jättää muut kalat rauhaan. Yksinäinen leväbarbi voi hätistellä akvaarion muita asukkeja mutta ei yleensä vahingoita niitä. Leväbarbin uimarakko ei ole kovin kehittynyt, joten sen täytyy uida jatkuvasti tai se vajoaa pohjalle. Nuoret kalat pysyttelevätkin yleensä koko ajan liikkeessä; vanhemmat yksilöt lepäilevät mielellään pohjalla tai leveillä kasvinlehdillä, ja silloin ne pitävät vatsaeviensä avulla vartalonsa irti alustasta.

Leväbarbi on kestävä ja sitkeähenkinen kala. Sopiva lämpötila sille on 24-26 C ja pH 6.5-7.0, mutta se kestää jopa arvoja 5.5-8.0. Veden kovuuden tulisi olla alle 20 dH ja happipitoisuuden korkea. Nuoria leväbarbeja voi pitää pienessäkin akvaariossa, mutta täysikokoiselle kalalle altaan koon tulisi olla vähintään 100 litraa. Leväbarbia ei tiettävästi ole vielä koskaan viljelty.

Leväbarbi on kaikkiruokainen mutta tarvitsee runsaasti kasvipitoista ravintoa. Se ei yleensä vahingoita kasveja syödessään pehmeää levää niiden pinnalta mutta saattaa syödä pehmeitä pintakasveja, kuten pikkulimaskaa tai Limnobiumia muun viherravinnon puutteessa. Vanhoihin leväkasvustoihin se ei koske mutta kykenee estämään uuden punalevän kasvun akvaarion pinnoille.

Juovaimubarbi eli valeleväbarbi

Se kala, jota yleisimmin myydään oikean leväbarbin sijasta, tunnetaan Suomessa nimellä juovaimubarbi. Sen tieteellisestä nimestä ei ole täyttä varmuutta. Markku Varjo käyttää siitä tieteellistä nimeä Garra taeniata Smith 1931, mutta eräät muut asiantuntijat, mm. Heiko Bleher, eivät katso sen kuuluvan imubarbien sukuun Garra vaan sukuun Crossocheilus. Odotamme lisätietoa asiasta.

Tämä barbikala muistuttaa suuresti oikeaa leväbarbia ulkonäöltään ja elintavoiltaan ja on vielä kotoisinkin samalta seudulta. Jopa suomalaisissa akvaarioliikkeissä tätä kalaa saatetaan tarjota leväbarbina, vaikka meillä ne yleensä erotetaan toisistaan päinvastoin kuin Yhdysvalloissa, jossa tämä laji on paljon yleisempi kuin oikea leväbarbi. Luotettavinakin pidettyjen alan kirjojen väärät kuvat vielä lisäävät sekaannusta.

Juovaimubarbi on helppo erottaa leväbarbista, kun tietää mitä katsoo: mustan raidan reunat ovat lähes sileät, eivät sahalaitaiset, ja raita loppuu pyrstöevän tyveen. Mustan raidan yläpuolella on selvärajainen vaalea, joskus jopa kullanhohtoinen kapea raita, kun taas leväbarbilla siinä on vain epämääräinen vaalea alue, joka vaihtuu tasaisesti tummaksi seläksi. Juovaimubarbin selkä on tasaisen tumma vailla suomujen muodostamaa kuviota. Parittomissa evissä on kellertävä sävy, ja selkäevässä on epäselvä tumma poikkiraita. Suun ympärillä on joskus punaista tai vaaleanpunaista. Kooltaan se jää yleensä hieman leväbarbia pienemmäksi. Ihanne-pH on noin 7.0.

Kaupassa myytävät kalanpoikaset ovat usein alle viiden sentin mittaisia, eikä kaikkia tuntomerkkejä vielä voi nähdä niistä. Jos näitä kahta lajia pääsee vertailemaan keskenään (ja toisinaan niitä myydään jopa sekaisin), voi nähdä yleensä seuraavat erot: - kylkiraidan pituus; kaikilla leväbarbin poikasilla se ei kuitenkaan mene selvästi pyrstön läpi - juovaimubarbin vaalea raita mustan raidan päällä - juovaimubarbin tumma kuvio selkäevässä ja punainen suun ympärillä (eivät näy aina) - juovaimubarbin pää on hieman paksumpi ja selkä tummempi.

Käytökseltään ja olemukseltaan juovaimubarbi muistuttaa suuresti lähisukulaistaan leväbarbia, mutta ei ole parvikala. Samassa akvaariossa ei tulisi pitää useampaa kuin yhtä aikuista juovaimubarbia, sillä ne ovat aggressiivisia toisiaan, joskus myös muita samantyyppisiä kaloja kohtaan. Juovaimubarbikin näykkii leviä mutta ei syö punalevää. Luonnossa se on todennäköisesti sopeutunut etsimään pikkueliöitä leväkasvustojen seasta. Tämä sutjakka kala ansaitsee kuitenkin paikkansa akvaariossa, kun muistaa tarjota sille riittävästi tilaa ja piilopaikkoja eikä turhaan ärsytä sitä lajitovereiden tai liikojen pohjakalojen seuralla. Viime aikoina juovaimubarbia on ollut usein tarjolla, mutta ei koskaan omalla nimellään vaan leväbarbina, kuonobarbina ja kerran jopa levänuoliaisena.

Kuonobarbi

Kuonobarbi, Epalzeorhynchus kalopterus (Bleeker, 1850), on kolmas hyvin samankaltainen laji, jonka saattaa toisinaan löytää kotimaisten akvaariokauppojen valikoimasta. Siitä käytetään joskus suoraan englannista käännettyä nimeä lentävä kettu. Nimi kuvaa jossain määrin kalan virtaviivaista olemusta ja värejä, mutta se kuuluu eräälle aasialaiselle lepakkolajille, ei tälle barbikalalle! Itse en ole oikeaa kuonobarbia nähnyt vuosiin, vaan kuonobarbina tarjotut kalat ovat aina olleet juovaimubarbeja. Muualla maailmassa, esimerkiksi Yhdysvalloissa, tämä kala on heimonsa suosituin värikkyytensä takia.

Kuonobarbi on tämän ryhmän kirkasvärisin kala. Leväbarbista sen erottaa ruskean selän, tumman raidan päällä olevan selvän kullansävyisen raidan ja kirjavien evien avulla. Parittomissa evissä on tumma alue keskellä ja hieman valkeaa kärjissä. Kyljen tumma raita jatkuu leveänä pyrstön halki. Kuonobarbilla on kaksi paria viiksiä päinvastoin kuin kahdella edellisellä lajilla, mutta sitä on hyvin vaikea nähdä etenkin pienestä kalasta.

Käytökseltään kuonobarbi muistuttaa aggressiivisina tunnettuja lähisukulaisiaan tulipyrstöä ja tulievää (Epalzeorhynchus bicolor ja E. frenatus). Se on yksineläjä, joka saattaa puolustaa omaa reviiriään aggressiivisesti. Se hätyyttää kaikkia itsensä kaltaisia kaloja, myös esimerkiksi mustaneontetroja, joten sen kumppanit on syytä valita huolella, välttäen kaloja, joilla on sama ruumiinmuoto tai tumma pitkittäisraita kyljessä.

Muita leväbarbin tyyppisiä kaloja

Crossocheilus oblongus (Cuvier ja Valenciennes, 1842), jolla ei ole suomalaista nimeä, saattaa ainakin teoriassa joutua leväbarbierän mukana Suomeen. Vahvasti leväbarbia muistuttavalta kalalta kuitenkin puuttuu selän selkeä suomukuviointi, eikä kyljen musta raita yllä pyrstön poikki. Elintavoiltaan ja vaatimuuksiltaan oblongus luultavasti muistuttaa edellisiä lajeja. On olemassa muitakin Crossocheilus-, Paracrossocheilus- ja Epalzeorhyncus-lajeja, joita ei liene tuotu Suomeen eikä esitellä akvaariokirjallisuudessa.

Garra-lajeista ainakin yhtä, viherimubarbia, on toisinaan saatavana Suomesta. Tätä harmahtavaa, leveäpäistä ja imusuista kalaa ei voi vahingossa sekoittaa leväbarbiin. Se on innokas viherlevän syöjä eikä tunnu kasvavan kovin suureksi akvaariossa.

Kiinnostavaa olisi nähdä Parodon pongoense, eteläamerikkalainen tetralaji, joka värinsä, kokonsa ja muotonsa puolesta muistuttaa edellämainittuja kaloja. Kirjallisuuden mukaan se on vielä levänsyöjäkin, joten kyse on konvergenssistä, eli evoluutio tuottaa samannäköisen ratkaisun samaan ongelmaan, vaikka kalat eivät ole sukua toisilleen.

Levänuoliainen

Levänuoliainen, Gyrinocheilus aymonieri (Tirant, 1883), kuuluu heimoon Gyrinocheilidae, vaikka se muistuttaa jonkin verran sekä edellä esiteltyjä levänsyöjäbarbeja ja nuoliaisia. Suomessa se sekoitetaan muihin lajeihin todella harvoin, mutta maailmalla jopa sitä saatetaan tarjota paremman puutteessa leväbarbina.

Tällä pohjakalalla on iso imusuu, jota se käyttää levänsyömiseen ja tarttumiseen. Kiduskannen yläosassa on samanlainen aukko kuin imumonneilla, jolloin kala pystyy hengittämään suutaan käyttämättä. Ruskehtavilla kyljillä on epäselvä tummempi vaakaraita tai laikkurivi. Selässä on tummia laikkuja ja pyrstössä pieniä ruskeita täpliä. Levänuoliainen saattaa kasvaa jopa 27 cm pitkäksi, mutta jää akvaariossa yleensä huomattavasti pienemmäksi ja harvoin ylittää 15 cm:n pituutta. Levänuoliaista on onnistuttu viime aikoina viljelemään akvaario- olosuhteissa, ja kaupoista on ollut normaalin värimuodon lisäksi saatavilla täys- ja puolialbiinoita yksilöitä.

Etenkin nuorena kala on innokas viherlevän syöjä, mutta tämä taipumus vähenee iän myötä. Vanhempana se saattaa muuttua hyvinkin aggressiiviseksi lajitovereitaan ja muitakin kaloja kohtaan. Toiset yksilöt mahdollisesti leväravinnon puutteessa jyrsivät mielellään limaa muiden kalojen pinnalta ja saattavat vahingoittaa pahasti jopa itseään isompia kaloja. Vesiolojen suhteen levänuoliainen ei ole kovin vaativa. pH voi olla välillä 6.0-7.5 ja lämpö 22-28 C. Kaikki tarjottu ruoka kelpaa, mutta se tarvitsee riittävästi levä- tai kasviravintoa.

Lähteet:

Smith, H.M. 1945: The Fresh-water Fishes of Siam, or Thailand. Bulletin 188 - Smithsonian Institute, Washington D.C.
Varjo, M. 1983: Leväbarbi vai mikä? - Akvaariolehti 3/83:16-19
Petrovicky, I. 1988: Aquarium Fish of the World. - Arch Cape Press, New York.
Mills, D. et al 1988: Tropical Aquarium Fishes. - Tetra Press, NJ.
Varjo, M. 1989: Akvaariomaailma. - WSOY, Porvoo.
Axelrod, H. 1989: Atlas of Tropical Freshwater Aquarium Fishes. - TFH, NJ.
Riehl, R. ja Baensch, H.A. 1989: Aquarium Atlas (Vol 1), - MERGUS, Saksa.
Keskustelut Internetin ryhmissä sci.aquaria, rec.aquaria ja sfnet.harrastus.lemmikit vuonna 1994.

Kirjoittajien sähköpostiosoite: lsarakon@hila.hut.fi